Blogini muutti Kalevan blogeihin

Olen lukenut Kalevaa suurin piirtein päivittäin vuodesta 1995 alkaen. Olen lisäksi sijaistanut Kalevan uutistoimituksessa (tai sanotaanko enimmäkseen uutistoimituksessa) vuosina 2010, 2011, 2015, 2016 ja 2017 yhteensä varmaankin parin vuoden verran. Siksi blogin siirtäminen Kalevan blogeihin tuntuu luontevalta. Samalla fokus siirtyy entistä enemmän vanhemmuuden käsittelyyn – välillä vanhemman ja välillä yhteiskunnan tarkkailijan hattuja vaihdellen.

Uusi blogi löytyy siis osoitteesta: https://blogit.kaleva.fi/iltasatuja/

Suvaitsemattomuusmarmatus vuoden urheilija -äänestyksen alla ei kestä faktantarkistusta

Tänään illalla valitaan vuoden urheilija, ja voittaapa Leo-Pekka Tähti pystiä tai ei, huomenna voidaan melko varmasti lukea useista aviiseista, miten jotkut äänestäjät ovat suvaitsemattomia, koska Tähden ykkössijojen määrä on suhteettoman suuri verrattuna Tähden yhteispisteisiin (eli toisin sanoen liian moni on jättänyt Tähden pois esim. kolmen parhaan urheilijan joukosta).

Todellisuudessa tapoja katsoa asiaa on monia, eikä missään ole mitään oikeaa sapluunaa, jonka puitteissa vuoden urheilija pitäisi valita. Esimerkiksi olympialaiset olivat silloin joskus Suomen valtion kannalta tapa pitää Suomea maailmankartalla, mikä näkyy edelleen siinä, että olympiamitalisteja on karkeloissa vaikea ohitella, vaikka olisi päivänselvää, että joku toinen saavutus olisi kaikilla mittareilla vaikeampi saavuttaa.

Oma lukunsa ovat marginaalijajit, joihin vammaisurheilu ja tämän vuoden kontekstissa naisten amatöörinyrkkeily (tai no naisten nyrkkeily yleensäkin) aivan aukottomasti kuuluvat. Toinen äänestäjä katsoo, että maailman paras (tai melkein paras) marginaalilajin urheilija (lue Tähti tahi Potkonen) ansaitsee pystin mieluummin kuin suuressa ja erittäin kilpaillussa lajissa kansainvälisesti korkealla tasolla oleva urheilija (vaikkapa Lukas Hradecky tai Henri Kontinen). Toinen taas katsoo asian toisin, ja hänellä on käytökselleen pesunkestävät perusteet.

Eli toisin sanoen: jos joku urheilutoimittaja laittaa topkolmoseensa Hradeckyn, Kontisen ja vaikkapa Patrik Laineen, hän ei ole suvaitsematon vaan ainoastaan arvottaa vuoden urheilija -äänestyksessä lajeja siten, että pitää urheilijan pääsyä suurten lajien eliittiin kovempana ja vaikeampana saavutuksena kuin loistoa marginaalilajissa.

Esimerkiksi Mira Potkonen vaihtoi kuntonyrkkeilyn nyrkkeilyyn vasta 28-vuotiaana, ja alle 10 vuoden sisään voitti lajissa olympiamitalin. Jos joku miesjalkapalloilija pelaa 28-vuotiaaksi asti jalkapallon vitosdivaria tai alempia sarjatasoja Suomessa, ja onnistuu sen jälkeen nousemaan sanotaan Valioliigan kolmen parhaan pelaajan joukkoon, minä lupaan juosta (Oulussa sijaitsevat) Tuiran sillat 1000 kertaa päästä päähän – alasti, talvella, tanssikengät jalassa, ja samalla 500 euron kolikkoa repustani jokeen viskoen. Tahdon siis sanoa, että esimerkiksi tuo fakta Potkosesta kertoo karusti sen, että menestys olympialaisissa ei korreloi kovinkaan hyvin sen kanssa, kuinka paljon urheilija on koko elämänsä mitassa uhrannut urheilulle. 

P.s.

Niille, joiden mielestä koko titteli on turha, koska lajien arvottaminen keskenään on niin vaikeaa: ei ei ei. Siksihän koko titteli, ja sen ympärillä käytävä spekulaatio, on niin pirun mielenkiintoinen!  

P.p.s.

Jos olisin diktaattori, vaihtaisin kyllä oitis koko valintasapluunan sellaiseksi, että vuoden urheilijasta pääsisivät äänestämään vain ne urheilutoimittajat, joille urheilusta kirjoittaminen on jokapäiväistä työtä. Mutta perusteluni vaatisivat oman bloggauksensa.