Kolme lasta menee siinä missä kaksi – ainakin melkein

Meneekö kolme lasta siinä missä kaksi? Entä kaksi siinä missä yksi? Ei tietenkään mene, mutta jotain perää ensimmäisessä väitteessä silti on.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä kahtena seuraavana päivänä tuntui siltä kuin jalkojen ja maanpinnan välille olisi jäänyt kymmenen senttiä ilmaa. Pelkästään hyvässä mielessä tuntui monella tavalla siltä, että kaikki on muuttunut. Vaikka yritti ajatella järjellä, ettei lapsen saamista kannata ajatella minkäänlaisena saavutuksena, se tuntui maailman hienoimmalta saavutukselta. Ja se pieni ruttunaama näytti ja tuoksui juuri kaikkia kliseitä mukaillen ihanimmalta mitä saattoi kuvitella.

Ensimmäinen viikko meni muutenkin jossain hormoonipyörteissä, vaikka työpaikalla saattoikin mukamas asiaan kuuluvasti valitella huonoista yöunista. Mutta vähitellen myös kolikon toinen puoli alkoi näyttäytyä kirkkaampana: elämä, kuten sitä oli tottunut elämään, oli ohi. Kyllä vaan – ohi. Kaikki mahdollisuudet kaistapäiselle spontaaniudelle olivat menneet. Ei enää elokuviin säntäämistä tuosta vain yhdessä puolison kanssa. Ei enää yhteisiä hitaita aamuja. Ei enää mitään yhteistä ilman etukäteissuunnittelua. Ravintolaan voi mennä, ja siellä voi nauttia olostaan, mutta jos piltti oikein innostuu, pihvi jää jommaltakummalta lautaselle siksi ajaksi, että lapsen itku tyrehtyy.

Entä se toinen puoli? Oikeastaan kaikki kliseet ovat lopulta täyttä totta. Puolessa välissä poskea roikkuvat silmäpussit ja kaikki vaatteet sotkenut, vaipan läpi tunkeutunut sinappi eivät tunnu missään, jos näkee lapsen jokeltavan tai hymyilevän. Kai se on käytännön biologiaa mitä suurimmissa määrin, että lapsen itkua ärsyttävämpää soittoääntä ei ole olemassa, eikä oman lapsen naurua voita mikään.

Tuplamäärä työtä

Entäs sitten se toinen lapsi? Sanotaan, että kaksi lasta menee siinä missä yksi. Ei todellakaan mene. Yksi lapsi ja neljä kättä on huomattavasti leppoisampi yhtälö kuin kaksi lasta ja neljä kättä – työn määrä melko pitkälti tuplaantuu.

Ja joo: heistä on toisilleen seuraa. Kyllä vain. Mutta ei se sitä kahden lapsen vauva-arjen työmäärää siinä hetkessä vähennä. Varsinkin isän näkökulmasta tilanne muuttuu radikaalisti. Ensimmäisen lapsen kohdalla imettäminen vie niin paljon aikaa, että vaikka isä huolehtisi ruoka- ja vaatehuollosta huomattavasti äitiä enemmän (mitä isä ei tilastojen mukaan kylläkään tee), aikaa jää kaikenlaiseen lorvimiseen. Toisen lapsen tulo on silti omalla tavallaan helpompaa kuin ensimmäisen. Elämänmuutokseen on ehtinyt jo tottua. Toinen lapsi lopulta ainoastaan kiihdyttää sitä.

Kaikkeen tottuu

Entäs se kolmas? Kolme lasta menee siinä missä kaksi, sanotaan. No ainakin siinä on enemmän perää kuin kaksi lasta menee siinä missä yksi -väitteessä.

Ehkä olen ollut myös onnekas. Toisella lapsellamme oli koliikki, ja se näkyi jaksamisessa. Ennen kolmannen lapsen syntymää varauduin mitä hurjimpaan vauva-aikaan. Ajattelin, että pari ensimmäistä kuukautta mennään niin sumussa, että siitä selviää vain tuurilla ilman näkökenttää hämärtäviä silmäpusseja, vatsahaavaa ja lievää hermoromahdusta.  Mutta kuinkas sitten kävikään? Tässä parin kuukauden kohdalla uskaltaudun väittämään, kop kop, että ensimmäiset pari kuukautta menivät ainakin moninkertaisesti helpommin kuin olin kuvitellut. Ja siis ei mitenkään helposti: absoluuttisesti aika on ollut väsyttävää ja työntäyteistä – ja selvästi raskaampaa kuin kahden kanssa.

Mutta kaipa sitä ehtii vuosien myötä yhä paremmin tottua siihen, että tätä se nyt on – ala- ja ylämäissä. Niin ja se vauvan ihanuuden biologinen voima. Se on yhä tallella, ja se on tarttunut myös sisaruksiin.

Yle-gate: Mitä päätoimittaja voi linjata? Onko Yle jakautunut kahtia? Pitääkö jonkun erota?

Yle-gate. Vastoin tavanomaista paatoksellista kolumnimaista otetta siirrän paatoksen tämän bloggauksen osalta toiseen muotoon, ja urheilulehtiläisessä hengessä suuressa viisaudessani kysyn Yle-gateen liittyviä kysymyksiä ja yhtä suuressa viisaudessani vastaan kysymyksiin itse.

Mistä tässä "Yle-gateksi" kutsutussa sopassa on kyse?

Monesta päällekkäisestä kriisistä.

Kriisi numero 1: Sipilän kiukuttelu ja 17 viestiä Ylen yksittäiselle toimittajalle normaalein uutiskriteerein tehdyn uutisen “puolueellisuudesta” eivät anna kovin mairittelevaa kuvaa Sipilän ymmärryksestä median toimintatapoja kohtaan, eikä toisaalta Sipilän hermojen kestävyydestä tiukassa paikassa.

Kiriisi numero 2: Ylen sisällä kuohuu ja läikkyy ylikin. Mutkat suoristaen iso joukko yleläisiä ja muita toimittajia (allekirjoittanut mukaan lukien) katsovat, että Atte Jääskeläisen ja muun Ylen toimituksellisen johdon maanantain linjaus siitä, että Sipilän Terrafame-kytköksistä ei saa toistaiseksi tehdä juttuja, oli niin paha ja journalistisesti kestämätön ylilyönti, että se asettaa Atte Jääskeläisen journalistisen linjan hyvin kyseenalaiseksi. Tämän kriisin alkusysäyksen antoi Suomen Kuvalehden ansiokas skuuppi tapahtuneesta.

Onko normaalia, jos päätoimittaja linjaa, että tiettyä aihetta ei käsitellä.

On. Se on täysin normaalia.

Onko normaalia, että päätoimittaja tai muu päällikkö tekee muutoksia yksittäisen toimiittajan juttuun?

On tietenkin. Se on hänen työtään.

No mikä Atte Jääskeläisen (Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan vastaava päätoimittaja) toiminnassa on vinossa?

Näyttää siltä, että Jääskeläisen linjaa on vaikea perustella journalistisin perustein. Ensinnäkin Susanne Päivärinta ja Jan Andersson toteavat, että heille on kerrottu, että “myös muiden syiden” vuoksi Sipilän Terrafame-yhteyksistä ei saa kirjoittaa. Näistä mahdollisista muista syistä pitäisi nyt saada selvyys. Jos muu syy on, että Atte Jääskeläisen punttia tutisuttaa, Ylen täytyy sisäisesti käydä hyvin tarkasti läpi, miten sen asian kanssa voi elää jatkossa.

Toisekseen Jääskeläisen perustelut kuten “oikeusasiamiehelle pitää antaa työrauha” tai “ei ollut mitään erityistä syytä kertoa Sipilän kieltäytyneen haastattelusta” jne. jne. vaikuttavat suorastaan naurettavilta. Ei medialla ole tapana lopettaa asioiden käsittelyä siksi aikaa, että jokin virallinen instanssi saa ne ratkaistua. Ja journalistisesti on hyvin vaikea keksiä järkeviä perusteluja sille, miksi Susanne Päivärinta ei olisi saanut kertoa maanantain A-studiossa Sipilän poisjäännin oikeista syistä. Päivärinnan Jääskeläinen-haastattelun voi katsoa täältä.

Onko normaalia, että Ylen johto alun perin maanantaina linjasi, että myöskään Pressiklubi ei saa käsitellä Sipilä-Terrafame-aihetta perjantain Pressiklubissa?

Se vaikuttaa hyvin erikoiselta linjaukselta. Pressiklubi on formaatiltaan ajankohtainen ja mediakriittinen ohjelma. Pressiklubin maine olisi ottanut pahan kolauksen, jos se olisi käsitellyt perjantain ohjelmassa jotain muuta aihetta.

Onko normaalia, että Ruben Stillerille annettiin varoitus?

Normaalisti niskoittelevalle työntekijälle voidaan toki antaa varoitus. Mutta edellisen kysymyksen jälkeen voidaan todeta, että tämä vaikutta hyvin huonolta johtamiselta. Ei perustella mitään vaan näytetään ovea henkilölle, joka uskaltaa todeta ääneen, että Pressiklubin maine kärsii, jos aletaan hyssytellä Sipilä-tapausta.

Päivärinta kysyi A-studiossa Jääskeläiseltä (vähän mutkia suoristaen), että maksoiko Yle Ylen politiikan toimituksen entisen päällikön Pekka Ervastin hiljaiseksi, jotta tämä pitäisi suunsa kiinni toimituksellisen johdon hyllyttämistä jutuista. Onko tämä normaalia?

Niin että onko oikein, jos Yle-veroja on mällätty siihen, että a) valtakunnan ehkä paras politiikan toimittaja kynäilee juttuja pöytälaatikkoon, koska ne eivät Atte Jääskeläisen mielestä kestä päivänvaloa ja että b) onko oikein, että tämän tilanteen tulehtuessa Ervastille olisi vielä jollain tapaa korvattu rahallisesti sitä, että hän pitää joiltain osin suunsa kiinni? 

Ei siis ole todisteita, että näin on käynyt, mutta tällainen kuva tästä piirtyy. Erittäin huolestuttavaa on, että Atte Jääskeläinen ei ampunut tätä väitettä A-studiossa alas. Jokainen Yle-veron maksaja päättäköön tykönään, miltä tämä näyttää. Minusta tämä näyttää pahalta.

Onko Yle jakautunut kahtia?

Näyttää siltä. Esimerkiksi Baba Lybeck ja Ervasti ovat ottaneet asiaan hyvinkin voimakkaasti kantaa (Lybeckin kannanotto ja Ervastin kannanotto). Samoin Päivärinta ja Andersson ovat halunneet pitää Jääskeläisen puheita “muista syistä” hyvinkin rohkeasti tapetilla. Lisäksi esimerkiksi Salla Vuorikoski paljasti hänen ja Juha Sipilän välisen sähköpostiviestien vaihdon yhteiskunnallisista syistä ilman varsinaista lupaa esimiehiltään. Lisäksi Ruben Stiller on avannut sanaista arkkuaan mediassa aiheen tiimoilta. Nämä ovat rohkeita ja ennen kaikkea journalistisia tekoja. Sen lisäksi joukko Ylen toimittajia on koonnut allekirjoituksensa kirjelmään, jossa he vaativat Atte Jääskeläiseltä, että saavat ja voivat kaikissa tilanteissa noudattaa journalistin ohjeita.

Pitäisikö Atte Jääskeläisen erota?

Jos minulta kysytään, erottaminen ylipäätään on huono patenttiratkaisu kaikkeen. Muu Ylen toimituksellinen johto on asettunut Jääskeläisen taakse tässä asiassa. Mitä erottaminen auttaisi muuta kuin laastariksi tuoreimman kohun peittämiseen? Sen sijaan Ylen uutis- ja ajankohtaisjournalismin objektiivisuuden maine pitää palauttaa. Ei sillä että se olisi tämän tapauksen vuoksi mennyt, mutta kolauksen se kärsi.

Oliko Salla Vuorikoskelta eettisesti kestävää tuoda julki viestejä, jotka Sipilä kielsi viemästä julkisuuteen?

No todellakin oli! Ei kukaan poliitikko voi etukäteen sanella toimittajalle, että tätä tai tätä esi saa sitten kertoa. On todella ihmeellistä, että joku Sipilän asemassa käyttäytyy näin.

Onko Yle kohdellut Sipilää (kuten Sipilä väittää) tällä vaalikaudella rankemmin kuin edellisiä pääministeitä?

Ei todellakaan ole. Sipilä valittaa tältä osin aivan turhasta. Kysykää lisätietoja Matti Vanhaselta, ja muistuttakaa lautakasasta ja tekstiviesteistä.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Pitääkö jonkun erota, jotta höyryt pääsevät purkautumaan?

Taas mennään kaksilla rattailla.

Sipilän pää ei takuulla putoa ainakaan kiukuttelun vuoksi. Me kaikki olemme ihmisiä. Mutta tämä kohu on tulehduttanut tilanteen siinä määrin, että mahdollista Terrafame-esteellisyyttä Sipilän voisi olla vaikea kestää. Varsinkin kun Keskustankin piirissä on oma ja yllättävän vankka anti-Sipilä-osastonsa (SK:n maksullinen artikkeli aiheesta tässä).

Atte Jääskeläisen takapuolen meriveden kestävyyttä mitataan tänään perjantaina Pressiklubissa kello 20. Tuskinpa hänen päänsä putoaa, mutta ei tämä kohu äkkiä unohdu. Ja takuuvarmaa on, että muu media seuraa Sipilän ja Ylen suhdetta vielä pitkään erityisen voimakkaan suurennuslasin kanssa.

Entä me yhteiskuntaa ja mediaa seuraavat politiikan penkkiruheilijat, mitä seuraavaksi?

Viisi pussillista popcorneja mikroon, lapsille pussit karkkia ja Netflixistä jotain pyörimään, ja sitten Pressiklubi päälle kello 20. Ylellä ei voi olla varaa käsitellä aihetta tässä vaiheessa täysin silkkihansikkain.