Sokeria saippuakupliin, legot viltin päälle ja katse kattoon – nämä 30 ohjetta jokaisen vanhemman olisi pitänyt kuulla ennen esikoisensa syntymää

Neuvolasta, Vauva-lehdestä ja vauvafoorumeilta saa aivan hyviä ohjeita vahnemmuuteen. Ne ovat kuitenkin aika kädenlämpöisiä, eivätkä aina riittävän konkreettisia. Siitä syystä kokosin 30 kohdan listan (ehkä pienellä isäpainotuksella), joka jokaisen vanhemman pitäisi lukea ennen lapsen syntymää (sen lisäksi, että opettelee kaikki oikeat ja tärkeimmät opit ulkoa virallisemmista oppaista). Se lista on tässä:

1. Harso on nyt uusi jeesusteippi. Se käy aurinkovarjoksi rattaisiin, puklurätiksi, pyyhkeeksi, you name it.

2. “Siis onko fysiikan lakien mukaan mahdollista, että tätä kakkaa on täällä niskassa? Tämä lapsihan oli istuma-asennossa!” Voi kuule, on. Etkä ole nähnyt vielä kaikkea.

3. Mies joutuu väistämättä tilanteisiin joissa naiset imettävät lapsia aivan miesten silmien alla. Ja ei, silmille ei ole mitään coolia paikkaa, kaikki ovat jollain tapaa kiusallisia. Jos katsoo kohti, se on törkeää, jos katselee kattoon, se näyttää typerältä. Pitää siis katsoa kattoon ja näyttää typerältä.

4. Housuvaipan saa repäistyä “normivaipaksi”. Eli niitä ei tarvitse “ujuttaa” pois lapsen jaloista.

5. Ala ujuttaa ruokiin salakavalasti ja vähitellen kaikkea, mikä on mielestäsi hyvää. Heti kohta muutaman vuoden päästä lapsesi kinuavat valkosipulia pizzaan ja chiliä kasvissosekeittoon. Ja haluavat lounaalle kiinalaiseen!

6. Saippuakuplista tulee sitkaampia, kun veteen liottaa paljon fairya ja sokeria tai siirappia.

7. Kun leikkii piilosta, kannattaa mennä hyvää piiloon. Siellä ehtii esim. lukea yhden pidemmän lehtijutun (lapset ovat todella huonoja etsijöitä).

8. Kun menee karkkikätkölle, pitää olla uskottava (sellainen myös aikuisten maailmassa vähintään jokseenkin uskottava) selitys sille, mitä on hakemassa. Siltä varalta siis, että jää rysän päältä kiinni.

9. “Noin viikon uutiset katsomatta vielä perjantaina iltapäivällä?” Isin pitää laittaa nyt ruokaa! “Nyt pitää kokata” on yksi harvoista tekosyistä, jonka lapset hyväksyvät. Samasta syystä jauhelihakastiketta voi mukamas “keitellä kokoon” tunnin, vaikka oikea valmistusaika olisi 20 minuuttia. Tämä on uutta omaa aikaa!

10. Jostain käsittämättömästä syystä Pikku Kakkosen jälkeen on laitettu tulemaan Holby Cityn sairaala kello 18. Eli kun kello 17 alkava Pikku Kakkonen loppuu kello 18, näköradio pitää aina muistaa kääntää pois päältä tai toiselle kanavalle.

11. Kahvi pitää nykäistä huiviin toisinaan pikavauhtia. Lisäämällä maitoa vähän liikaa, ajan saa puristettua nopeasta 40 sekunnista nopeampaan 25 sekunnin suoritteeseen.

12. Kun ravintolaan ottaa mukaan pilttipurkin ruokaa, kannattaa pyytää, että sitä lämmitetään vain 20 sekuntia. Ammattikokkien mikrot ovat paljon tehokkaampia kuin kotimikrot.

13. Autoradiosta ei enää mitään suomipoppia (tai Yle Puhetta!) kuunnella. Tilalle tulevat lastenlaulut. Kannattaa valita cd-levy, jonka laulut ovat vähiten ärsyttäviä. Suosittelen Yökyöpelit-cd-levyä.

14. “Kaapo tuntuu ärsyttävältä, Kaapon ääni tuntuu ärsyttävältä, etkä kestä kuunnella enää jaksoakaan Kaapoa?” Onneksi olkoon. Lapsesi ei ole koukussa Mimiin ja Kukuun.

15. Peukalo on oleva loppuvastus. Lapsen peukalon saaminen sille tarkoitettuun koloon hanskassa on asia, jota ei vain yksinkertaisesti koskaan opi.

16. Puheenaiheet synttäreillä ja kutsuilla vaihtuvat. Jos haluat päteä, opettele kaikki knoppitieto ilmalämpöpumppujen, farmariautojen sekä eri lastenvaunujen ja -istuinten mitoista ja ominaisuuksista.

17. Hetero-oletetuilla naisilla on ikään ja sukupuoleen katsomatta Brad Pitt, George Clooney ja Lauri Tilkanen. Hetero-oletetuilla miehillä on milloin ketäkin, mutta lista laajenee – Pikku Kakkosen tädeillä.

18. “Siis voiko tuollaista, siis noin jäääätävää itkupotkuraivaria saada kukaan terve ihminen?”, ajattelet. Voi kuule. Voi!

19. Suomalaisella lapsella ei ole mitään geeniin koodattua ominaisuutta, miksi hän söisi vain suomalaisia ruokia. Kiinalainen hapanimelä tai esim. intialaisen ruuan tissiposkimaku kana korma uppoavat lapselle aivan juuri siinä missä nakit ja muusi.

20. Jos kaikki muut kiristys-, lahjonta- ja uhkailukonstit on jo käytetty, silloin pitää soittaa Joulupukille.

21. Uimahalliin kannattaa pakata kaiken maailman rasvojen ja muiden lisäksi mukaan mehutetra. Auttaa itkuun, kun lapsella on kylpemisen jälkeen nälkä ja kylmä. Pro ottaa mukaan myös banaanin tai rusinoita.

22. Puuro on parempaa lämpimänä kuin kylmänä. Sinun on opittava tykkäämään siitä myös kylmänä! Tai jos mahdollista, lisää suolaa ja voita, ja lämmitä se uudelleen mikrossa, elämä on arvaamaton joka tapauksessa.

23. Pillillä voi juoda myös arkena.

24. “Pelkäät ihan kaistapäisiä asioita liittyen siihen, mitä lapsellesi tai lapsillesi voisi tapahtua?” Joo, siihen ei ole lääkettä.

25. Älä ikinä missään tilanteessa kaada legoja lattialle (niiden kerääminen lattialta on hirveä homma). Aina vähintään matolle. Helpoimmalla pääset, kun kaadat ne viltille.

26. Ruuan heittäminen roskiin on lähtökohtaisesti lähes syntiä. Toisaalta jotkut lapset saa syömään leivän reunoja yhtä helposti kuin perussuomalaisten äänestäjän saa käännettyä vihreäksi. Opettele siis syömään leivän reunat. Jos ei maistu, lisää margariinia.

27. Älä anna lasten voittaa lauta- ja/tai korttipeleissä ainakaan liikaa. Pelaaminen on paljon kivempaa, kun lapsi oppii hyväksi pelaajaksi.

28. Älä hyväksy huonoja lastenkirjoja luettavaksi liian helposti! Maailma on täynnä sekä hyviä että huonoja lastenkirjoja. Yhtä hyvää jaksaa lukea helposti 20 kertaa putkeen. Huonoa ei kertaakaan.

29. Kun olet juuri maistamassa kahvia tai viiniä, lapsi haluaa varmasti maistaa. Anna maistaa! T-lusikallisen neljäsosa. Kun lapsi sanoo, että onpas hyvää, hän tarkoittaa että “hyi olkoon”, mutta eihän hän sitä myönnä, koska itse kinusi, että sai maistaa.

30. Ruuan odottaminen ravintolassa pitkällä aikavälillä on kuin maratonille harjoittelisi. Lapset tulevat siinä kerta kerralta paremmiksi. Ota mukaan värikynät, kippistele vedellä, älä koske omaan älypuhelimeesi, äläkä anna lapselle puhelinta/tablettia (paitsi aivan äärimmäisessä hädässä).

Valehtelematta paras – mutta ei kai kukaan jekuttamatta pärjää?

Vanhemmuudesta voi ehkä jotenkuten selvitä jekuttamatta lapsiaan, mutta onhan sellainen elämäntapa nyt silkkaa pähkähulluutta! Joku voi pitää jekuttamista valehteluna, minä en! Mielestäni tarkoitus pyhittää parhaimmillaan keinot.

Se että kertoo lapselle hammaspeikon tulevan ja syövän hampaat, jos niitä ei harjaa, ei oikeastaan edes ole jekuttamista. Se on vaikeaselkoisen kariesbakteerin ja hammaskiilteen muuttamista lapsen kielelle. Tai kun markkinoi lapsille parsakaalta Ice Age -elokuvan hengessä dinosaurusten ruokana, ollaan jekuttamisen ytimessä. Kaikki voittavat: lapsi saa hyvän mielen ja terveellistä murkinaa rinnan alle, aikuinen henkisen hyvä vanhempi -papukaijamerkin. Se että kertoo lapselle naaman jäävän mutkalle, kun sitä vääntelee, on vähän siinä kiikun kaakun. Vähän laiskaa kasvattamista (sitä paitsi naamanvääntely on kivaa!), mutta menkööt jekuttamisen piiriin.

Entä sitten kaikki mahtavat satuolennot! Joulupukki edustaa tyyppiä, joka haluaa kaikille hyvää – mikä turvallisuuden luoja. Känkkäränkkä kertoo, että itkupotkuraivareissa ei ole mitään pahaa. Nukkumatin unihiekka toimii parhaimmillaan unilääkkeenä kuin korkillinen konjakkia!

Valehtelu tarttuu

Jekuttamisen ihanan harmaan alueen väärälle puolelle ei kuitenkaan kannata vanhempana mennä. Lapselle valehteleminen ei ole paitsi epäreilua vaan myös haitallista. Se selviää myös tutkimuksista, jotka todistavat, että valehtelu tarttuu. Se ei tietenkään ole millään tapaa maalaisjärjen vastaista. Lapsethan nyt imevät itseensä aivan kaiken. Tietenkin siis myös sen, mitä mieltä aikuiset ovat valehtelusta, ja kuinka hyväksyttävänä aikuiset omalla käytöksellään valehtelua pitävät.

Esimerkiksi monella tavalla nokkelan ja osaavan 4-vuotiaan kanssa sitä ei tule välttämättä joka tilanteessa hoksanneeksi, että lapsen omatunto ja ymmärrys valehtelemisesta ovat vasta kehittymässä. Lapsen mielenmaisemassa valehtelulle voi olla hyvinkin ymmärrettävät perusteet: lapsi ei halua tuottaa vanhemmilleen pettymystä ja tietenkin pelkää rangaistusta. Eikä lapsi edes voi luonnostaan ymmärtää tapahtumaketjua, jossa valehtelu synnyttää epäluottamusta. Sekin hänelle täytyy kädestä pitäen opettaa.

Poikani sai brmm brmm -geenin

Niinpä niin. Kymmeniä autoja (kuvassa), enkä edes penkonut laareja vaan ainoastaan kaadoin autolaatikon sisällön matolle. Tuo kuva sopisi ehkä vielä paremmin materialismin itsekritiikiksi, mutta keskityn tässä ainoastaan sukupuolirooleihin. Jos joku vielä luulee, että poikalapset saavat geeneissään tai äidinmaidossaan ominaisuuden päristellä suullaan ja ajaa pikkuautoilla niin kovaa, että housujen polvet menevät rikki, voin kertoa salaisuuden: eivät saa.

Poikalapset saavat tyttölapsia suuremman ärsykkeen kiinnostua autoista ympäristössään. Tabularasoina he imevät ympäristöstään ärsykkeitä paljon kovempaa kuin tajuamme. “Katsopa, siinäpä on hieno traktori.” “Muistatkos sinä Janne-Erik, minkä merkkinen auto sinun isälläsi on?” “Brum brum, täältä tulee kaurapuuroa.” Väitän (lähde: musta tuntuu), että tuollaisia lauseita lausutaan enemmän pojille kuin tytöille. Ja se vaikuttaa suoraan poikien käytökseen.

Se ei tietenkään ole mitenkään vaarallista, että pojat altistuvat enemmän päristelylle tai tytöt enemmän nukkeleikeille, mutta on täydellistä itselleen valehtelemista (tai tietämättömyyttä) väittää, että “meidän poika se on ihan itsestään tykästynyt autoista”. Ei ole, jos et ole kasvattanut häntä tynnyrissä.

No mutta miksi siitä pitää vouhkata?

Se että lasten elämän auktoriteetit suhtautuvat lapsiin eri tavalla haarovälistä roikkuvan killikken tai sen puutteen vuoksi, on asia joka kannattaa tiedostaa. Ja mehän kyllä suhtaudumme lapsiin sukupuolen perusteella! Me vanhemmat aina ja koko ajan, mutta sama koskee myös alan ammattilaisia eli lastentarhanopettajia ja lastenhoitajia, keskimäärin. Esimerkiksi tässä Lännen Median (Henripekka Kallion) jutussa ja tässä Rapportin (Noora Vaarala) jutussa avataan hyvin selkokielelle, miten alan ammattilaiset muuttavat käytöstään tyttöjen ja poikien välillä.  

Esimerkiksi näin:

– poikaa kehutaan tyhjästä lautasesta, tyttöä hyvistä ruokatavoista

– motorisesti lahjakkaaksi oletetun tytön annetaan leikata saksilla, samanikäisen pojan ei

Esimerkkejä riittäisi tietenkin pitkäksikin listaksi. Olennaista on joka tapauksessa tiedostaa, että teemme niin. Emme tahallamme, mutta vahingossa tai tahallaan, vaikutus lapsen kehitykseen on sama.

Tähän(kin, mihinpä ei) sukupuolten erilaiseen kohteluun liittyvä julkinen keskustelu on turhan polarisoitunutta. Toisessa päässä ovat ne pojat siniseen ja tytöt punaiseen pukevat konservatiivit, jotka tukehtuvat pullaansa, jos poika kokeilee hametta. Ja toisessa päässä ovat sukupuolineutraaleilla etunimillä lapsensa nimeävät hihhulit, jotka eivät halua kertoa lapsen sukupuolta lapselleen ollenkaan. Todellisuudessahan tilanne on paljon paremmin hallinnassa. Ja asiat ovat paremmin tältä osin kuin ennen. Pappani oli herättänyt 50-luvulla hämmennystä, kun oli ihan julkeasti päivänvalossa työntänyt lastenrattaita menemään. Siis mies! Lastenrattaita! Julkisella paikalla!

Pointtina pointti

Pointtini, tai siis oikeastaan koko motivaationi tälle kirjoitukselle on, että kun tuntuu siltä, että “joku kukkahattutäti haluaa tulla pätemään ja lyömään naistutkimusraamatulla päähän ja paasaamaan sukupuolisensitiivisyyskasvatuksesta, jos erehtyy ostamaan pojalle sinisen paidan”, ei kannata hermostua. Kukkahattutädillä (tai -sedällä) on todennäköisesti pointti.

P.s.

Nuo kaikki kuvan autot (suurin osa lienee lahjaksi tulleita) ovat olleet kivoja ja monessa kohtaa haluttuja lahjoja pojankoltiaisillemme. Enkä minä haluaisi, että ne olisivat nukkeja. Keittiöpsykologian ylioppilaana haluan kuitenkin ääneen pohtia, miksi noilla leluilla on neljä pyörää tiaran ja mekon sijaan.

Jokaiselle lapselle kannattaa jutella kiusaamisesta

Se ei ollut koskaan tappeluita tai turpaanvetoa. Se oli toistuvaa härnäämistä, pieniä kolttosia ja luonnollisesti poissulkemista. Pyörän avaimen piilottamista, sinisen biljardiliidun sotkemista naamaani, pullukan olomuotoni pilkkaamista. Nykyään arvet ovat ummessa, enkä kanna kiusaajalleni kaunaa. Hänen taakkansa oli suurempi ja minä olin herkkänä, tunneilla äänekkäänä oppilaana opettajan gullegris, eli varmasti otollinen maali.

En itse muista seuraavaa tilannetta, mutta olin kerran todennut 5-luokalla erään koulupäivän olleen erityisen mukava, koska “se Saatana ei ollut koulussa”. Tuohon koulukiusaaminen tiivistyy. Se on vallan järjestelmällistä väärinkäyttöä. Minä lähdin kouluun periaatteessa hyvillä mielin, mutta aina siihen liittyi pieni painostuksen tunne siitä, että hetkenä minä hyvänsä kiusaajani voi kohdistaa jonkin pilkan tai teon minuun.

Vähättelemättä koulukiusaamista yleisellä tasolla, minuun kohdistunut kiusaaminen oli kuitenkin lopulta lievää, eikä ikinä juurikaan fyysistä. Lisäksi minut pelasti erityisesti se, että minulla oli myös aina puolustajia. Eikä siis vain puolustajia, jotka kantelivat opettajalle vaan puolustajia, jotka sanoivat kiusaajalleni, että nyt saa riittää. Ja kiusaamiseen todella puututtiin. Koulussakin, mutta järjestimme myös kotonani pari tapaamista, joihin oli kutsuttu kiusaaja huoltajineen. Kävimme kahvipöydässä tilannetta läpi. Itkeskelimme, olimme vakavia ja haimme ratkaisuja. Ja siihen se kiusaaminen oikeastaan päättyikin. Ei ehkä ihan kuin seinään, mutta melkein! Yläasteella luokkakin vaihtui täysin, mutta joka tapauksessa ala-asteen jälkeen minun ei tarvinnut ikinä kärsiä minkäänlaisesta kiusaamisesta

Jos leikin nyt ajatuksella, olisiko tuo kiusaaminen tapahtunut 2010-luvun Suomessa, vastaus lienee, että todennäköisesti kyllä –  ehkä silti pienemmällä todennäköisyydellä kuin 90-luvulla. Kiusaaminen ei varmasti lopu koskaan, mutta esimerkiksi KiVa-koulu-hanke näyttäisi toimivan kiusaamisen vastaisessa taistelussa kuin junan vessa. Siinä koulut valitsevat tiimin, joka tehostetusti ennaltaehkäisee kiusaamista. Kiusaamisen vähenemiseen on resurssoitu KiVa-kouluissa myös oppitunteja. En ole KiVa-hankkeen kummoinen asiantuntija, mutta keskustelut muutamien luokanopettajien kanssa ovat osoittaneet, että kyseiseen hankkeeseen tutustuneet poikkeuksetta liputtavat sen puolesta.

KiVa-hankkeen idea on oikein mutkat suoriksi vedettynä, että kiusaaminen kuuluu kaikille. Sen pitää olla arkea eikä tabu. Koulujen ohella olisi toivottavaa, että se olisi osa arkea myös perheiden kodeissa, silloinkin kun kukaan ei vielä kiusaa ketään. Lastensa puolesta saa tietenkin pelätä melkein ammatikseen, mutta yksi lukuisista huolenaiheista liittyy epäilemättä siihen, onko oma lapsi potentiaalinen kiusaaja tai kiusattu. Eikä lopputulokseen voi kukaan varmasti yksin täysin vaikuttaa, mutta ennaltaehkäistä voi. Kuuntelemalla, juttelemalla. Luomalla sellaisen keskusteluilmapiirin, että ihan kaikesta voi puhua. Melko nuoretkin lapset kyllä tietävät, ketkä ovat missäkin ryhmissä pomottajia ja ketkä niitä, joilla jää luu käteen. Meidän vanhempien työtä on pysyä noista valtasuhteista niin hyvin kärryillä kuin se on järkevissä mitoissa mahdollista.

Kumpaa rakastan enemmän?

Kysymys on absurdi ja siksi niin mielenkiintoinen. Rakastanko siis enemmän puolisoani vai lapsiani? Kärsimättömälle lukijalle lupaan vastata jommankumman, mutta sitä pitää vähän pohjustaa.
 

Rakkaus puolisoa kohtaan on vaikka mitä. Se on ensin lähinnä kipinöitä ja intohimoa, hetikohta välittämistä. Se on sitä että vaihtaessaan lakanoita laittaa sen enemmän hikeä keränneen tyynyn omalla puolelleen ja paremmin säilyneen puolison puolelle. Se on sitä että ollaan parhaat kaverit, ja ollaan kuultu kaikki jutut sata kertaa. Ennen kaikkea se on kuitenkin tietoinen valinta: nyt minä pidän tuon puolia, tuli mitä tuli.

Minun ja varmasti monen muun on vaikea kuvitella ketään toista puolisoa. Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä koko aikuisikämme. Tilastofaktat ovat kuitenkin karua luettavaa. Tänään solmituista avioliitoista päätyy eroon arviolta puolet. Perustellusti voi sanoa, että Suomessa erotaan joissain tapauksissa liian kevein perustein – avoliitto kun kariutuu todennäköisemmin vain Ruotsissa. Siitä huolimatta todennäköisyydet sille, että kerran hynttyyt yhteen laittanut pariskunta päätyy uusiin osoitteisiin, on varsin suuri. Noissa tapauksissa myös rakkaus toista kohtaan loppuu. Enkä usko hetkeäkään, että kovin moni osaisi tuota alttarilla hymyillessään pelätä.

Lasten rakastaminen on puolestaan kyllästetty ihan erilaisilla aineksilla. Se on paljon oudompaa, ja ristiriitainen sekamelska itsekeskeisyyttä ja uhrauksia. Lapsesta löytää piirteitä itsestään ja puolisostaan, ja se tuntuu yhtä aikaa oudolta ja ihanimmalta ikinä. Jokainen mitätönkin kehitysaskel pakahduttaa. Toisaalta heidän puolestaan täytyy uhrata se elämä, joka lastensaannin jälkeen näyttää itsekkäältä ja helpolta joutenololta (vaikka ei varmaankaan todellisuudessa sellaista ollut). Lapsen rakastaminen on sitä, että selvittää millaisella pesuaine-sokeri-vesi-yhdistelmällä saippuakuplista tulee sitkeimpiä. Ja sitä että ennen julkisesti laulamista kammoksuneena laulaa joka ilta iltalaulun.

Lasten rakastaminen ei siis ole valinta. Se on pakotettua. Sen on kestettävä kaikki kuviteltavissa olevat kriisit ja petokset, joita avioliiton ei tarvitse kestää. Ei sekään suhde toki aina ihan kaikkea kestä, mutta kaiken se kestää ainakin kymmenen kertaa todennäköisemmin kuin avioliitto.

Näin ollen vastaus kysymykseen on lopulta aika helppo: voin ihan perustellusti sanoa rakastavani enemmän lapsiani kuin puolisoani. Ja se ei tarkoita, ettenkö rakastaisi puolisoani kuin hullu puuroa. Se tarkoittaa että rakenteellisesti kahden aikuisen välinen rakkaus on väistämättä hauraampaa kuin vanhemman pakotettu rakkaus lastaan kohtaan.