Niinpä niin. Kymmeniä autoja (kuvassa), enkä edes penkonut laareja vaan ainoastaan kaadoin autolaatikon sisällön matolle. Tuo kuva sopisi ehkä vielä paremmin materialismin itsekritiikiksi, mutta keskityn tässä ainoastaan sukupuolirooleihin. Jos joku vielä luulee, että poikalapset saavat geeneissään tai äidinmaidossaan ominaisuuden päristellä suullaan ja ajaa pikkuautoilla niin kovaa, että housujen polvet menevät rikki, voin kertoa salaisuuden: eivät saa.
Poikalapset saavat tyttölapsia suuremman ärsykkeen kiinnostua autoista ympäristössään. Tabularasoina he imevät ympäristöstään ärsykkeitä paljon kovempaa kuin tajuamme. “Katsopa, siinäpä on hieno traktori.” “Muistatkos sinä Janne-Erik, minkä merkkinen auto sinun isälläsi on?” “Brum brum, täältä tulee kaurapuuroa.” Väitän (lähde: musta tuntuu), että tuollaisia lauseita lausutaan enemmän pojille kuin tytöille. Ja se vaikuttaa suoraan poikien käytökseen.
Se ei tietenkään ole mitenkään vaarallista, että pojat altistuvat enemmän päristelylle tai tytöt enemmän nukkeleikeille, mutta on täydellistä itselleen valehtelemista (tai tietämättömyyttä) väittää, että “meidän poika se on ihan itsestään tykästynyt autoista”. Ei ole, jos et ole kasvattanut häntä tynnyrissä.
No mutta miksi siitä pitää vouhkata?
Se että lasten elämän auktoriteetit suhtautuvat lapsiin eri tavalla haarovälistä roikkuvan killikken tai sen puutteen vuoksi, on asia joka kannattaa tiedostaa. Ja mehän kyllä suhtaudumme lapsiin sukupuolen perusteella! Me vanhemmat aina ja koko ajan, mutta sama koskee myös alan ammattilaisia eli lastentarhanopettajia ja lastenhoitajia, keskimäärin. Esimerkiksi tässä Lännen Median (Henripekka Kallion) jutussa ja tässä Rapportin (Noora Vaarala) jutussa avataan hyvin selkokielelle, miten alan ammattilaiset muuttavat käytöstään tyttöjen ja poikien välillä.
Esimerkiksi näin:
– poikaa kehutaan tyhjästä lautasesta, tyttöä hyvistä ruokatavoista
– motorisesti lahjakkaaksi oletetun tytön annetaan leikata saksilla, samanikäisen pojan ei
Esimerkkejä riittäisi tietenkin pitkäksikin listaksi. Olennaista on joka tapauksessa tiedostaa, että teemme niin. Emme tahallamme, mutta vahingossa tai tahallaan, vaikutus lapsen kehitykseen on sama.
Tähän(kin, mihinpä ei) sukupuolten erilaiseen kohteluun liittyvä julkinen keskustelu on turhan polarisoitunutta. Toisessa päässä ovat ne pojat siniseen ja tytöt punaiseen pukevat konservatiivit, jotka tukehtuvat pullaansa, jos poika kokeilee hametta. Ja toisessa päässä ovat sukupuolineutraaleilla etunimillä lapsensa nimeävät hihhulit, jotka eivät halua kertoa lapsen sukupuolta lapselleen ollenkaan. Todellisuudessahan tilanne on paljon paremmin hallinnassa. Ja asiat ovat paremmin tältä osin kuin ennen. Pappani oli herättänyt 50-luvulla hämmennystä, kun oli ihan julkeasti päivänvalossa työntänyt lastenrattaita menemään. Siis mies! Lastenrattaita! Julkisella paikalla!
Pointtina pointti
Pointtini, tai siis oikeastaan koko motivaationi tälle kirjoitukselle on, että kun tuntuu siltä, että “joku kukkahattutäti haluaa tulla pätemään ja lyömään naistutkimusraamatulla päähän ja paasaamaan sukupuolisensitiivisyyskasvatuksesta, jos erehtyy ostamaan pojalle sinisen paidan”, ei kannata hermostua. Kukkahattutädillä (tai -sedällä) on todennäköisesti pointti.
P.s.
Nuo kaikki kuvan autot (suurin osa lienee lahjaksi tulleita) ovat olleet kivoja ja monessa kohtaa haluttuja lahjoja pojankoltiaisillemme. Enkä minä haluaisi, että ne olisivat nukkeja. Keittiöpsykologian ylioppilaana haluan kuitenkin ääneen pohtia, miksi noilla leluilla on neljä pyörää tiaran ja mekon sijaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti