Se ei ollut koskaan tappeluita tai turpaanvetoa. Se oli toistuvaa härnäämistä, pieniä kolttosia ja luonnollisesti poissulkemista. Pyörän avaimen piilottamista, sinisen biljardiliidun sotkemista naamaani, pullukan olomuotoni pilkkaamista. Nykyään arvet ovat ummessa, enkä kanna kiusaajalleni kaunaa. Hänen taakkansa oli suurempi ja minä olin herkkänä, tunneilla äänekkäänä oppilaana opettajan gullegris, eli varmasti otollinen maali.
En itse muista seuraavaa tilannetta, mutta olin kerran todennut 5-luokalla erään koulupäivän olleen erityisen mukava, koska “se Saatana ei ollut koulussa”. Tuohon koulukiusaaminen tiivistyy. Se on vallan järjestelmällistä väärinkäyttöä. Minä lähdin kouluun periaatteessa hyvillä mielin, mutta aina siihen liittyi pieni painostuksen tunne siitä, että hetkenä minä hyvänsä kiusaajani voi kohdistaa jonkin pilkan tai teon minuun.
Vähättelemättä koulukiusaamista yleisellä tasolla, minuun kohdistunut kiusaaminen oli kuitenkin lopulta lievää, eikä ikinä juurikaan fyysistä. Lisäksi minut pelasti erityisesti se, että minulla oli myös aina puolustajia. Eikä siis vain puolustajia, jotka kantelivat opettajalle vaan puolustajia, jotka sanoivat kiusaajalleni, että nyt saa riittää. Ja kiusaamiseen todella puututtiin. Koulussakin, mutta järjestimme myös kotonani pari tapaamista, joihin oli kutsuttu kiusaaja huoltajineen. Kävimme kahvipöydässä tilannetta läpi. Itkeskelimme, olimme vakavia ja haimme ratkaisuja. Ja siihen se kiusaaminen oikeastaan päättyikin. Ei ehkä ihan kuin seinään, mutta melkein! Yläasteella luokkakin vaihtui täysin, mutta joka tapauksessa ala-asteen jälkeen minun ei tarvinnut ikinä kärsiä minkäänlaisesta kiusaamisesta
Jos leikin nyt ajatuksella, olisiko tuo kiusaaminen tapahtunut 2010-luvun Suomessa, vastaus lienee, että todennäköisesti kyllä – ehkä silti pienemmällä todennäköisyydellä kuin 90-luvulla. Kiusaaminen ei varmasti lopu koskaan, mutta esimerkiksi KiVa-koulu-hanke näyttäisi toimivan kiusaamisen vastaisessa taistelussa kuin junan vessa. Siinä koulut valitsevat tiimin, joka tehostetusti ennaltaehkäisee kiusaamista. Kiusaamisen vähenemiseen on resurssoitu KiVa-kouluissa myös oppitunteja. En ole KiVa-hankkeen kummoinen asiantuntija, mutta keskustelut muutamien luokanopettajien kanssa ovat osoittaneet, että kyseiseen hankkeeseen tutustuneet poikkeuksetta liputtavat sen puolesta.
KiVa-hankkeen idea on oikein mutkat suoriksi vedettynä, että kiusaaminen kuuluu kaikille. Sen pitää olla arkea eikä tabu. Koulujen ohella olisi toivottavaa, että se olisi osa arkea myös perheiden kodeissa, silloinkin kun kukaan ei vielä kiusaa ketään. Lastensa puolesta saa tietenkin pelätä melkein ammatikseen, mutta yksi lukuisista huolenaiheista liittyy epäilemättä siihen, onko oma lapsi potentiaalinen kiusaaja tai kiusattu. Eikä lopputulokseen voi kukaan varmasti yksin täysin vaikuttaa, mutta ennaltaehkäistä voi. Kuuntelemalla, juttelemalla. Luomalla sellaisen keskusteluilmapiirin, että ihan kaikesta voi puhua. Melko nuoretkin lapset kyllä tietävät, ketkä ovat missäkin ryhmissä pomottajia ja ketkä niitä, joilla jää luu käteen. Meidän vanhempien työtä on pysyä noista valtasuhteista niin hyvin kärryillä kuin se on järkevissä mitoissa mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti