Kysymys on absurdi ja siksi niin mielenkiintoinen. Rakastanko siis enemmän puolisoani vai lapsiani? Kärsimättömälle lukijalle lupaan vastata jommankumman, mutta sitä pitää vähän pohjustaa.
Rakkaus puolisoa kohtaan on vaikka mitä. Se on ensin lähinnä kipinöitä ja intohimoa, hetikohta välittämistä. Se on sitä että vaihtaessaan lakanoita laittaa sen enemmän hikeä keränneen tyynyn omalla puolelleen ja paremmin säilyneen puolison puolelle. Se on sitä että ollaan parhaat kaverit, ja ollaan kuultu kaikki jutut sata kertaa. Ennen kaikkea se on kuitenkin tietoinen valinta: nyt minä pidän tuon puolia, tuli mitä tuli.
Minun ja varmasti monen muun on vaikea kuvitella ketään toista puolisoa. Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä koko aikuisikämme. Tilastofaktat ovat kuitenkin karua luettavaa. Tänään solmituista avioliitoista päätyy eroon arviolta puolet. Perustellusti voi sanoa, että Suomessa erotaan joissain tapauksissa liian kevein perustein – avoliitto kun kariutuu todennäköisemmin vain Ruotsissa. Siitä huolimatta todennäköisyydet sille, että kerran hynttyyt yhteen laittanut pariskunta päätyy uusiin osoitteisiin, on varsin suuri. Noissa tapauksissa myös rakkaus toista kohtaan loppuu. Enkä usko hetkeäkään, että kovin moni osaisi tuota alttarilla hymyillessään pelätä.
Lasten rakastaminen on puolestaan kyllästetty ihan erilaisilla aineksilla. Se on paljon oudompaa, ja ristiriitainen sekamelska itsekeskeisyyttä ja uhrauksia. Lapsesta löytää piirteitä itsestään ja puolisostaan, ja se tuntuu yhtä aikaa oudolta ja ihanimmalta ikinä. Jokainen mitätönkin kehitysaskel pakahduttaa. Toisaalta heidän puolestaan täytyy uhrata se elämä, joka lastensaannin jälkeen näyttää itsekkäältä ja helpolta joutenololta (vaikka ei varmaankaan todellisuudessa sellaista ollut). Lapsen rakastaminen on sitä, että selvittää millaisella pesuaine-sokeri-vesi-yhdistelmällä saippuakuplista tulee sitkeimpiä. Ja sitä että ennen julkisesti laulamista kammoksuneena laulaa joka ilta iltalaulun.
Lasten rakastaminen ei siis ole valinta. Se on pakotettua. Sen on kestettävä kaikki kuviteltavissa olevat kriisit ja petokset, joita avioliiton ei tarvitse kestää. Ei sekään suhde toki aina ihan kaikkea kestä, mutta kaiken se kestää ainakin kymmenen kertaa todennäköisemmin kuin avioliitto.
Näin ollen vastaus kysymykseen on lopulta aika helppo: voin ihan perustellusti sanoa rakastavani enemmän lapsiani kuin puolisoani. Ja se ei tarkoita, ettenkö rakastaisi puolisoani kuin hullu puuroa. Se tarkoittaa että rakenteellisesti kahden aikuisen välinen rakkaus on väistämättä hauraampaa kuin vanhemman pakotettu rakkaus lastaan kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti