Meneekö kolme lasta siinä missä kaksi? Entä kaksi siinä missä yksi? Ei tietenkään mene, mutta jotain perää ensimmäisessä väitteessä silti on.
Ensimmäisen lapsen synnyttyä kahtena seuraavana päivänä tuntui siltä kuin jalkojen ja maanpinnan välille olisi jäänyt kymmenen senttiä ilmaa. Pelkästään hyvässä mielessä tuntui monella tavalla siltä, että kaikki on muuttunut. Vaikka yritti ajatella järjellä, ettei lapsen saamista kannata ajatella minkäänlaisena saavutuksena, se tuntui maailman hienoimmalta saavutukselta. Ja se pieni ruttunaama näytti ja tuoksui juuri kaikkia kliseitä mukaillen ihanimmalta mitä saattoi kuvitella.
Ensimmäinen viikko meni muutenkin jossain hormoonipyörteissä, vaikka työpaikalla saattoikin mukamas asiaan kuuluvasti valitella huonoista yöunista. Mutta vähitellen myös kolikon toinen puoli alkoi näyttäytyä kirkkaampana: elämä, kuten sitä oli tottunut elämään, oli ohi. Kyllä vaan – ohi. Kaikki mahdollisuudet kaistapäiselle spontaaniudelle olivat menneet. Ei enää elokuviin säntäämistä tuosta vain yhdessä puolison kanssa. Ei enää yhteisiä hitaita aamuja. Ei enää mitään yhteistä ilman etukäteissuunnittelua. Ravintolaan voi mennä, ja siellä voi nauttia olostaan, mutta jos piltti oikein innostuu, pihvi jää jommaltakummalta lautaselle siksi ajaksi, että lapsen itku tyrehtyy.
Entä se toinen puoli? Oikeastaan kaikki kliseet ovat lopulta täyttä totta. Puolessa välissä poskea roikkuvat silmäpussit ja kaikki vaatteet sotkenut, vaipan läpi tunkeutunut sinappi eivät tunnu missään, jos näkee lapsen jokeltavan tai hymyilevän. Kai se on käytännön biologiaa mitä suurimmissa määrin, että lapsen itkua ärsyttävämpää soittoääntä ei ole olemassa, eikä oman lapsen naurua voita mikään.
Tuplamäärä työtä
Entäs sitten se toinen lapsi? Sanotaan, että kaksi lasta menee siinä missä yksi. Ei todellakaan mene. Yksi lapsi ja neljä kättä on huomattavasti leppoisampi yhtälö kuin kaksi lasta ja neljä kättä – työn määrä melko pitkälti tuplaantuu.
Ja joo: heistä on toisilleen seuraa. Kyllä vain. Mutta ei se sitä kahden lapsen vauva-arjen työmäärää siinä hetkessä vähennä. Varsinkin isän näkökulmasta tilanne muuttuu radikaalisti. Ensimmäisen lapsen kohdalla imettäminen vie niin paljon aikaa, että vaikka isä huolehtisi ruoka- ja vaatehuollosta huomattavasti äitiä enemmän (mitä isä ei tilastojen mukaan kylläkään tee), aikaa jää kaikenlaiseen lorvimiseen. Toisen lapsen tulo on silti omalla tavallaan helpompaa kuin ensimmäisen. Elämänmuutokseen on ehtinyt jo tottua. Toinen lapsi lopulta ainoastaan kiihdyttää sitä.
Kaikkeen tottuu
Entäs se kolmas? Kolme lasta menee siinä missä kaksi, sanotaan. No ainakin siinä on enemmän perää kuin kaksi lasta menee siinä missä yksi -väitteessä.
Ehkä olen ollut myös onnekas. Toisella lapsellamme oli koliikki, ja se näkyi jaksamisessa. Ennen kolmannen lapsen syntymää varauduin mitä hurjimpaan vauva-aikaan. Ajattelin, että pari ensimmäistä kuukautta mennään niin sumussa, että siitä selviää vain tuurilla ilman näkökenttää hämärtäviä silmäpusseja, vatsahaavaa ja lievää hermoromahdusta. Mutta kuinkas sitten kävikään? Tässä parin kuukauden kohdalla uskaltaudun väittämään, kop kop, että ensimmäiset pari kuukautta menivät ainakin moninkertaisesti helpommin kuin olin kuvitellut. Ja siis ei mitenkään helposti: absoluuttisesti aika on ollut väsyttävää ja työntäyteistä – ja selvästi raskaampaa kuin kahden kanssa.
Mutta kaipa sitä ehtii vuosien myötä yhä paremmin tottua siihen, että tätä se nyt on – ala- ja ylämäissä. Niin ja se vauvan ihanuuden biologinen voima. Se on yhä tallella, ja se on tarttunut myös sisaruksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti