Olen tehnyt satoja (tai tulkinnasta riippuen tuhansia) kasvatusmokia. Toisinaan syy on tietämättömyydessä, toisinaan heikkoudessa toimia tilanteissa kuten itsekin ymmärtää, että kannattaisi. Eikä siinä mitään. Mokan jälkeen pyydetään lapsilta anteeksi, saadaan anteeksi ja annetaan itselle anteeksi. Ja edetään kohti uusia epäonnistumisia.
Teoriatasolla yksi moka jäi elävästi mieleen. Suorastaan painostimme ensimmäistä lastamme opettelemaan pöntöllä ja potalla kävijäksi. Siitähän seurasi suorastaan pottakammo, ja koko pottailun oppiminen otti tuolloin hetken takapakkia. Tarkoituksemme oli hyvä. Halusimme kannustaa ja rohkaista lasta potalle. Emmekä me tietenkään kokeneet painostavamme häntä pottailun saloihin vaan ajattelimme toimivamme rohkaisevasti ja oikein. Lapsellamme oli ihan selvästi kykyä hoksata, “mistä pottailussa on kyse”, mutta hyväksi tarkoitettu kannustaminen lipsahti tuossa kohdassa painostamiseksi.
No. Onneksi guuglailimme aihetta, koska totuushan asuu vauvafoorumeilla. Ei toki aina asu, mutta ihan tosissaan vauvafoorumit toimivat kuin vähän rikkinäinen ja sekava Wikipedia: sieltä voi usein päästä ihan hyvin hyvien kasvatusoppien lähteille. Lähdekritiikin pitää vain pelata ja alkuperäislähteet täytyy kaivaa esiin. Joka tapauksessa tieteilijöiden konsensus oli, että olimme hössöttäneet – ja siis painostaneet – lastamme pottatreeneissä. Annoimme ohjeiden mukaan aikaa, eikä aikaakaan, kun saimme laittaa vaipat naftaliiniin ja järjestää pikkaribileet.
Anna aikaa opetella
Oulun yliopistossa kyhäiltiin reilu vuosikymmen takaperin (tosiaan on kyhätyn näköinen, mutta sisältö on priimaa) opas, jossa neuvotaan yliopisto-opettajille kädestä pitäen, kuinka paljon millaisenkin kirjan sisällön omaksuminen vie aikaa. Opettaja kun ei voi ajatella, että tenttiin lukeva käyttää aikaa pelkästään lukemiseen, opiskelijalle täytyy myös (lehtisen otsikon mukaisesti) antaa aikaa ajatella.
Johonkin vastaavan heurekan sisältävään opukseen olisin törmännyt mieluusti ennen esikoiseni syntymää. En tosin tiedä, olisiko siitä ollut hyötyä. Ensimmäisen kohdalla sitä on niin hirvittävän tohkeissaan kaikista pienimmistäkin kehitysaskeleista, että kyllähän ne laittavat janoamaan lisää samoja kokemuksia – ja siksi hössöttämään. Niin tai näin, opetus pätee sekä taaperoihin että ylioppilaihin: heille pitää antaa aikaa omaksua opittua. Kaiken kyllä ehtii oppia.
Miksi kaikkea pitää mitata?
Mutta mistä tämä kaikki hössötys johtuu? Lasta aletaan mitata millimetrin tarkkuudella jo kuukausia ja kuukausia ennen syntymäänsä. Ja mittaaminen jatkuu syntymän jälkeen kiivaana. Onko se mitta käyrillä? Entä tämä toinen? Osaako se sitä? Entä tätä? Mittaamisessa itsessään ei ole tietenkään mitään pahaa. Pelkkää hyvää! Tekniikka ja tutkimus kehittyvät ja tavat kontrolloida lapsen hyvinvointia kohdusta kouluun paranevat ja tarkentuvat kaiken aikaa.
Mittaamiseen suhtautumisessa tarvitaan kuitenkin viisautta. Niin lääkäreiltä ja terveysneuvolan henkilökunnalta kuin vanhemmiltakin. Enkä tarkoita mittaamisella pelkästään kasvu- ja painokäyrillä pysymistä (vaikka nekin ovat hyvit viitteelliset käyrät ja saavat varmasti monen joko rotevan ja isoluisen tai hennon lapsen vanhemmat kantamaan turhaa huolta pilttinsä kehittymisestä). Tarkoitan kaikkea sitä, millaisia odotuksia ympäristö syöttää lasten kehittymisestä.
Ja kaikki oman lapsen ja muiden lasten mittaaminen ja arviointi on tietenkin aivan täysin inhimillistä. Totta kai me kaikki kannamme huolta siitä, miten jälkikasvumme maailmassa pärjää – takuulla hautaan saakka. Ja tukea vertailuun haemme vertailemalla omia mussukoitamme muiden lapsiin. Ainakin omalta kohdalta voin silti todeta, että vaikka (lähde: musta tuntuu) olen suhtautunut kahden ensimmäisen kohdalla heidän kehityksensä etappeihin verraten rennosti, vähempikin olisi silti riittänyt.
Loppuun haluan vielä alleviivata tuota yllä olevan tekstin rivien välissä olevaa väitettä, jonka mukaan valheellisen komparatiivi on emävalheellinen ja superlatiivi tilasto. Olipa kerran legenda Kalle Kesätoimittajasta. Hän tutki tilastoja heinäkuussa, kun virastot olivat kiinni. Ja yhtäkkiä Kalle löysi skuupin! Heinäkuussa syödään eniten jäätelöä ja ihminen hukkuu todennäköisimmin heinäkuussa: jäätelönsyönti lisää siis hukkumiskuolemia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti