Epäonnistuin 50-prosenttisesti. Lähdin kolmanteen synnytykseemme kahden tavoitteen taktiikalla. Tavoite 1: ota rennosti. Tavoite 2: ota ilokaasua. Se on kolmannen lapsemme synnytyskertomus pähkinänkuoressa minun osaltani. Alla kerron vähän tarkemmin, mutta varoitan: sisältää suuria määriä dadaa.
Kello 2:47 herään siihen, että vaimoni kysyy kellonaikaa ja ilmoittaa lapsivesien menosta. Ensimmäinen ajatukseni on, että tässähän ehtisi vielä nukkua neljä tuntia ennen poikien heräämistä. Seuraava ajatukseni on: perkele, yksi työjuttu täytyy vielä hoitaa ennen kuin voi lähteä minnekään. Muistan vielä hyvin ensimmäisen lapsemme kohdalta lapsiveden menon joulukuussa 2010. Silloin pulssini kohosi viideksi minuutiksi, enkä oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä tai miten päin olla, vaikka yritinkin esittää coolia. Nyt mitään sellaista efektiä ei ollut.
Anoppi kotimieheksi, nuudelia pakkiin nälkää pitämään ja synnärille käyrille. “Käyrille.” Äitislangia, joka tarkoittaa vauvan sydänääniä ja vauvan supistuksien voimakkuutta mittaavaa sydänäänikäyrää. Kello 9:15 huomaan katsovani vaimoani käyrillä ja ajattelevani, että tuosta tulisi hieno taulu, väreineen ja muotoineen.
Eihän meitä vielä synnytyssaliin päästetä, mutta ei kotiinkaan. Osastolle odottelemaan. Osastolle, jonne minua ei edes oteta sisään muuta kuin saattamaan. Vierailuaika alkaa vasta kello 12. Vuonna 2010 en olisi missään tapauksessa malttanut tehdä mitään muuta kuin odottaa osaston ovella vähän hermostuneena. Nyt lähden kahville ja katson kanttiinista mitä suklaata veisin osastolle. Marabou Japp -suklaalevy maksaa 4,20. En osta. Eihän nyt kukaan hullu maksa suklaalevystä yli neljää euroa? Vaimo laittaa viestiä, että josko toisin hänelle suklaan lisäksi pari lehteä, jos osastolla vierähtää pidempään.
Rennostihan tänne on tultu ottamaan, joten lähden hampparille parinsadan metrin päähän. Ja kauppaan, jossa Marabou-suklaalevyjen hinta alkaa kakkosella! Tulomatkalla vähän naureskelen itselleni. Olemme tulossa synnyttämään, ja omavastuumme on joitain kymppejä päivältä, sisältäen ruuat vaimolleni ja kahvit minulle. Oikea maksu alatiesynnytyksestä on yhteiskunnalle vähintään muutamia tonneja. Ja minä pidän suklaalevyn mielestäni liian suurta katetta kohtuuttomana!
Kello 12:00 osastolla alkaa vierailuaika, ja menen heti paikalle. Supistukset alkavat voimistua heti uuteen potenssiin ja vaimoni saa hädin tuskin syödyksi, kun lähdemme jo saliin. Synnytyssalissa miehen tehtävä on teknisesti hirveän helppo: pitää vain tehdä mitä käsketään ja kannustaa ja tsempata päälle. Henkisesti tehtävä on vaikea: kipuja ei saa millään pois. Molempien onneksi supistusten välit ovat kuitenkin rauhallista aikaa, eikä koko synnytys missään tapauksessa ole yhtä kärsimystä.
Vaimoni saa suurin piirtein ennalta ajateltuja kivunlievityksiä, joista ilokaasu on luonnollisesti yksi. Ennen synnytystä olin uhonnut, että nyt kun olen kolmatta ja viimeistä kertaa pappia kyydissä, aion sitä maistaa. Onhan se nyt jo yleissivistystä tietää, millaisen hetken pöllyn se antaa. Nyt minulla olisi oiva paikka turvallisissa oloissa leikkiä oman elämäni Suvi Auvista: sivistynyttä anarkistia.
Aika kuluu ja supistusten välillä mietin monta kertaa, että no nyt minä vetäisen henkoset, mutta ei. Missään vaiheessa en saa tartuttua maskiin. Mietin jossain vaiheessa, että tämä on nyt serious business. Että ei tässä nyt mitään ilokaasuja huvittelutarkoituksissa vedellä. Veronmaksajien rahaako polttaisin? Tällainen ihminen on. Coping-keinoilee tilanteen kuin tilanteen itselleen edulliseksi. Todellisuudessahan olin vain nössö, joka ei uskaltanut kokeilla ilokaasua. Mutta hyväksyn sen: en ole ehkä läpikotaisin nössö, mutta olen ehdottomasti nössö Suomen kansalainen.
Kello on 14:jotain. Vauvamme on pyörinyt mahassa läpi synnytyksen kuin painija. Lääkäri tulee huoneeseen ja rauhoittelee meitä ensiksi. Sitten selviää, että nyt otetaan vauvan päästä verikoe “ihan varmuuden vuoksi”. Kun utelemme lisää, selviää että huonoin mahdollinen tulos kyseisestä kokeesta johtaisi sektioon. Minua ei jostain syystä pelota tai hätkäytä edes pelko sektiosta. Ehkä olen jollain naiivillakin tavalla tiede- ja yhteiskuntauskovainen? Olemme parhaissa mahdollisissa käsissä, ja se riittää minulle. Minua kyllä harmittaa vaimoni puolesta, jonka tiedän haluavan synnyttää alateitse. Harmittaa, jos kaikki tähänastinen kärsimys on turhaa.
Kolme terveydenhuollon ammattilaista häärää vaimoni ympärillä. Olen ensimmäistä kertaa edessä, ja minua pyydetään toiselle puolelle sänkyä. Vaimoni on tilanteeseen nähden superrauhallinen, ja se herättää minussa ihailua. Oikeastaan koko synnytys on kokemus, joka herättää valtavaa ihailua lapsen äitiä kohtaan. Ainakin siltä osin ja hänen puoleltaan lujittaa myös parisuhdetta. Tuollaista naista ei kannata päästää karkuun!
Ihailua herättää myös lääkärin ja hoitajien toiminta. Tulee mieleen ne “tietysti Pauligin” -sloganilla varustetut mainokset, joissa kädentaitajat kertovat työstään. Samalla kuitenkin alan jostain syystä pohtia, että mistäköhän hyvästä tuolle lääkärille maksetaan tuplaten palkkaa verrattuna hoitajiin. Keksin toki joitain syitä. Minua kuitenkin alkaa mietityttää, että olikohan Juha Sipilällä yhtä hyviä kokemuksia kätilöistä kuin minulla? Harvasta ammattiryhmästä on saanut kaiken kaikkiaan yhtä hyvän kuvan kuin kätilöistä ja neuvolan terveydenhoitajista. Kolmikko saa mittauksen onnistumaan ja laukalle lähtenyt ajatuksenjuoksu katkeaa. Testitulos tulee: kaikki hyvin. Alatiesynnytys jatkuu.
Kello 15 alkaa pusku. Kaiken kaikkiaan se on lyhempikestoinen kuin aiemmin, mutta nousen kokonaan seisomaan ja laitan tuolin syrjään. Nyt ollaan jännän äärellä. Ensimmäisessä synnytyksessä olin niin hermona ja into piukeana, että seisoin varmaan 80 prosenttia synnytyksen kestosta. Kotona odottaa kaksi nassikkaa hoitamista, joten huomaan ajattelevani läpi synnytyksen myös itseäni, ja sitä etten turhanpäiten kuluta voimiani. Noin kello 15.10 kätilö ilmoittaa vauvan pään näkyvän. Ensimmäisen synnytyksen kohdalla muistan työnnelleeni päätä tuossa vaiheessa hyville katseluapajille. Koska pitäähän se nyt nähdä! Muistan ihmetelleeni, kun kätilöt koittivat silloin sanoa, että älä katso. Maailman ihmeellisin asia tapahtuu 30 sentin päässä. Miksi olisin jättänyt katsomatta? Jotkut olivat pelotelleet, että katsomalla seksihalut menevät vuodeksi. Tiedoksi: siinä luvussa on 364 päivää Lapin lisää. Niin tai näin, tällä kertaa en halua katsoa. Halaan ja kannustan mieluummin vaimoani. Se tuntuu järkevämmältä. Ehkä se olisi ollut järkevämpää myös vuonna 2010, ajattelen.
Kello 15.20 maailman ihanin ja kaunein tyttö saapuu maailmaan. Like a boss: rääkäisee ensin ja virtsaa sitten äidinsä reidelle. En tiedä, haluaako hän vain näyttää, kuka määrää. Vai vittuileekohan muuten vain? Koko tähänastisen synnytyksen olen ollut ihan rentona, mutta tuossa hetkessä on oma magiansa. Ei se ihan niin ihmeellistä ole kuin ensimmäisellä kerralla. Silloin se tuntui jotenkin aivan käsittämättömän absurdin ihanalta kokemukselta. Ihanalta se tuntuu nytkin, mutta vähemmän absurdilta. Luulin tietäväni, minkä kokoisia vauvat ovat, mutta pienuus yllättää. Eihän noin pientä olekaan! Kahden pojan jälkeen tytön näkeminen hämmentää myös. Mikä tuo on? Onko tuo? No tietenkin on, mutta hämmentävää silti.
Vaimoni lähtee suihkuun ja vauva tuodaan syliini kenguruhoitoon. Taas tätä äitislangia. Mutkat suoristaen se on lapsen pitämistä ihokontaktissa, koska se johtaa kaikkeen hyvään. Istun siis kiikkustuolissa paidatta. Vauva lepää syleilyssäni, eikä jostain syystä sillä hetkellä edes itke. Ensimmäisen kohdalla en tiennyt, miten sitä pidetään sylissä. Nyt tiedän, ja olen siitä salaa ylpeä. Lepertelen hänelle. Tytölle. Kai minä tälle osaan puhua kaikesta mistä äitinsäkin. Paitsi ehkä menkoista. No on varmaan joitain muitakin aiheita. Mieleen tulevat kotona odottavat pojat. Pian pääsen näyttämään heille kuvia vauvasta. Mihinköhän sitä on tullut taas lupauduttua ja sitouduttua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti