Yle kirjoitti tänään tutkijoista, joiden mukaan joulupukista valehteleminen lapselle voi olla haitallista. Juttu itsessään käsittelee tuota tutkimusta perinpohjaisesti, mutta niin kuin tuon tutkimuksen tekijät itsekin sivulauseessa myöntävät, asetelma on teoreettinen, eikä ota huomioon satuolentojen positiivisia vaikutuksia.
Minä väitän, että lasten kasvattamisesta ei tulisi mitään ilman mahtavia satuolentoja. Raivokohtauksen saaneelle kolmivuotiaalle ei voi kertoa diagnoosia tunteiden itsesäätelymekanismien ikäkaudelle tyypillisestä puutteellisuudesta. Sen sijaan hänelle voi kertoa Känkkäränkästä, joka on syypää itkupotkuraivareihin. Niin kuin onkin, jos tieteen kääntää lapsen kielelle. Pienen lapsen kuuluukin olla pienistä vastoinkäymisistä hermostuva kitisijä, ja aikuisen tehtävä on auttaa häntä opettelemaan tunteiden hallintaa.
Mutta satuolennoista on moneen muuhunkin! Tiedettä ei kannata vaivautua joka käänteessä itse popularisoimaan lapsen kielelle, koska satuolennot on keksitty valmiiksi meidän vanhempien hyväksi. Joulupukki on näistä yksi mahtavimmista. Se edustaa maailmassa tyyppiä, joka haluaa tehdä toisille pyyteettömästi hyvää.
Joulu on muutenkin ihan mahtavaa aikaa tonttuineen ja kaikkineen. Se on kuin kutsu aikuiselle hypätä kuukaudeksi lasten kanssa yhteiseen satumaailmaan. Se on turvallinen leikki, johon (toivottavasti) osallistuu lähes koko lapsen yhteisö vanhempineen, isovanhempineen, lastentarhanopettajineen ja lastenhoitajineen!
Haastattelin aiheen tiimoilta kesällä muutamaa suomalaista kasvatustieteen tutkijaa (oli professoria ja nimenomaan leikkimistä tutkinutta). Heidän konsensuksensa oli melko selvä: satumaailma parantaa mielikuvitusta, kehittää empatiakykyä ja ruokkii luovuutta. Se myös antaa lapselle ja aikuiselle valmiin yhteisen satumaailman, jossa temmeltää. Se on se Inside Out -elokuvan Goofy Iland, jossa lapsi ja aikuinen löytävät yhteisen sävelen! Yksi tuohon juttuun haastatelluista, professori Liisa Karlsson, on oikeastaan pyhittänyt akateemisen uransa aiheen tutkimiselle. Uusimmassa kirjassaan hän esimerkiksi kirjoittaa “saduttamisesta”.
Ei pelkkää hyvää
Hyväksytään: vaakakupin toisella puolella on (mielestäni edelleen enemmän teoreettinen kuin todellinen) uhkakuva luottamussuhteen rikkoutumisesta. Musta tuntuu -pohjalta melkein silti heittäisin, että a) kuinkakohan vahvalla pohjalla se aikuisen ja lapsen välinen suhde on, jos se särkyy joulupukin vuoksi ja b) puhummeko me muutenkaan lapselle kaikesta “totta”? Miten esimerkiksi lisääntymisestä? Itse otin ainakin taiteellisia vapauksia vielä omien lasteni kohdalla, kun viimeksi aiheesta kyselivät.
Eli mielestäni tämä kannattaako joulupukista "valehdella" lapselle ratkeaa luvuin 6–1 ratkaisuun: kannattaa!
P.s.
Mitä joulupukkiin tulee, asian voi (ainakin yrittää) kääntää myös niin päin, että nyt lapsi on tullut niin isoksi, että hän saa olla aikuisten kanssa osa sitä porukkaa, joka suojelee tämän mukavan asian paljastumista pienemmiltä lapsilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti